Joulunaikaa

Joulukin mennä hujahti ohitse. No ei sitä näin työssäkäyvänä kovin pitkä olekaan koko joulunaika. Perjantaina venähti kotiinpääsy töistä hieman pidemmälle kuin oli tarkoitus, joten siivouksen aloittelu siirtyi lauantaille. Lauantai menikin sitten aika pitkälti ostoksilla, siivotessa ja kinkkua paistellessa.

Sunnuntaiaamukin meni lähinnä siivousta viimeistellessä ja kuusta koristellessa. Iltapäivällä ehti jo rauhoittumaankin. Vaikka olisi ollut hurjan hieno ilmakin, jäi lähtemättä ulos syystä tai toisesta. Joulupäivänä ehdittiin vihdoin uloskin asti ja viimeisiä auringonvaloja myös seurailemaan ennen kuin pilvikerros peitti parhaimman auringonpaisteen ja auringonlaskun.

Käytiin melkein sama huippureitti kuin aiemmin, tosin pienellä metsäpyrähdyksellä höystettynä ja huipulla käymättä, koska oli hurjan liukasta lauantaisen räntäsateen jälkeen saapunut pakkanen oli jäädyttänyt aivan kaiken. Viime kerralla Paloheinän majan kohdilla ohimennessä aloitteilla ollut rakennustyökin oli päässyt tähän mennessä siihen malliin, että jotain kiipeilyseinäähän siinä oli rakenteilla. Muutaman kuvankin napsin taas matkalla.

Ensimmäisestä ihkaomasta joulukuusesta tuli otettua enemmän kuvia kuin on varmaan sallittua. Virittelin myös kynttilöitä ja valoasetelmia pitkin alakertaa pimeiden iltojen iloksi. Lisäksi innostuin purkamaan muutaman muuttolaatikon ja kurkistamaan yhteen, jonka sisällöstä ei ollut mitään havaintoa. Ilo oli suuri, kun muutama 'kadoksissa' ollut elokuva ja sarja löytyikin tästä mysteerilaatikosta.

Tämän tarkoituksena olikin saada muutamat tunnelmakuvat joululta tänne. Lisäksi vielä yksi hetki lisää 100 hetkeä luonnossa sarjaan (73/100). Seuraavat postaukset sitten olisikin tarkoitus julkaista vähän pikaisempaan tahtiin.

Muinaismatka räntäsateessa

Olin jälleen viikko sitten vierailemassa vanhuksieni luona Lohjalla ja pikkuveljenikin oli siellä paikalla. Olimme jo aiemmin viikolla suunnitelleet menevämme viikonloppuna geokätköilemään. Nämä vuodenvaiheen päivät vaan tuppaavat olemaan niin lyhyelti valoisia, että kovin pitkälle ei voinut suunnata ja kaikki lähistön kätkötkin alkavat olla pikkuhiljaa käyty. Piti ihan hetki tuumata ennen kuin sopiva kohde hetken matkan päästä löytyi.

Suuntasimmekin automme Siuntion kotiseutumuseon autiolle pihalle. Taivaalta sateli hyvin märkää lunta, mutta lähdimme silti urheasti viitoitetulle polulle yhden museorakennuksen takanurkalta kohti Krejansbergetiä. Metsä osoittautui heti hyvin komeaksi ja mielenkiintoiseksi. Nousu kalliolle oli paikoin aika rankka. Onneksi olin valinnut saappaat jalkineiksi, niin saattoi hieman vapaammin kulkea märistäkin kohdin. Kalliolla alkoivat maisemat avautua ja hieman horisontissa näkyi auringonvaloksikin kutsuttua valoilmiötä.

Siinä on kyllä joku saanut ahkeroida

Vänkyräinen

Miltähän auringonlasku näyttäisi täältä?

Hautaröykkiökin, jota varsinaisesti olimme tulleet ihmettelemään oli ihan vakuuttava. Otin räntäsateeksi muuttuneesta lumesta huolimatta useita kuvia sillä aikaa kun parempi puoliskoni haahuili fiilistelemässää ja pikkuveljeni hilpaisi kätköä etsimään. Maisema peltojen yli pitkälle metsänreunaan oli kyllä vaivan ja sään arvoinen. Arvelin, että tuolla kalliolla lumen alla piileskelee itsestäni niin mukavaa sammal- ja jäkäläkangasta. Kävimme katsomassa vielä kahta pienempäänkin röykkiötä, jonka jälkeen suuntasimme kohtalaisen märkinä, mutta tyytyväisinä takaisin autollepäin. Harrastin myös valokuvaamisen lomassa jälkitunnistusta ja ainakin hirven, peuran ja ketunjäljet tuli tunnistettua. Jokunen koirakin oli lenkittäjineen maastossa liikkunut.

Vetistä polkua

Yritimme vielä mennä läheiselle lintutornille käymään, ihan vain kätkön takia. Parkkipaikalla kuitenkin totesimme sateen muuttuneen aika rankaksi ja vielä märempään muotoon, niin että jätimme suosiolla toiseen kertaan. Hanskat kun kerran olivat jo kastuneet.

Ajoimme vielä maisemareittiä Siuntion peltojen läpi ja bongasimme vielä yhdeltä pellolta neljä peuraa. Loppumatkan olikin sitten paljon parempi sää. Olisi pitänytkin suunnistaa jo alunperin länttä kohden.

Sunnuntaiaamuna puolestaan teimme pitkän kävelylenkin, ei kyllä ihan metsään asti päästy, mutta metsän vieriä kierrettiin ja kuulosteltiin niitä muutamia harvoja lintuja joita kuului. Lämpötila oli muutaman asteen luokkaa, tuuli jonkin verran ja eilisestä auringostakaan ei ollut juuri tietoakaan. Muutaman koiranulkoiluttajan näimme koko lenkin aikana sekä jokusen auton. Hyvin oli hiljaista ja rauhoittavaa. Pieni humina kuului 25-tieltä.

Tästä kerrytin vielä kaksi hetkeä, joten lukema on 72/100. Aika pitkälle jäädään vaikka vielä tässä pyhien aikana ehtisikin enemmänkin ulos. Ei se mitään ensi vuonna uudelleen.

Toinen huippujuttu

Itsenäisyyspäivänä käytiin haahuilemassa vain lähipoluilla aika kirpakassa muutaman asteen pakkasessa. Ihailtiin jälleen lähiseudun puutaloja taas uudelta kulmalta lähestyttynä. Sillä reissulla oli hyvä ettei ollut kameraa mukana, koska piti keskittyä lähinnä pystyssä pysymiseen sen verran oli liukkautta teillä.

Seuraavana viikonloppuna päätin sitten vihdoin lähteä katsastamaan Paloheinän uutukaisia kuntoportaita, joista töissä olikin jo ehditty keskustella jonkunkin verran. Suuntailimme aikalailla pohjoiseen kohti Keskuspuiston leveämmän kohdan eteläreunaa. Tupsahdimmekin mukavasti golfkentän lähistölle, josta oli mukava Keskuspuiston laitaa tallustella Paloheinän mäellepäin.

Lämpötila oli nollan tuntumassa, mutta tuuli lisäsi jäätävyyskerrointa, niin että kyllä poskissa tuntui. Pipon olin sentään kiltisti tajunnut pistää päähäni, ilmeisesti se ei enää kolmeakymmentä lähestyttäessä olekaan yhtään huono kapistus.

Lähipuistikon 'polkuja'

Vaikka olimme ajoissa iltapäivästä liikkeellä, niin silti oli osunut kohdalle sellainen hämärä päivä, että olisi voinut luulla kellon olevan paljon enemmän kuin mitä se todellisuudessa oli. Ihailimme ohimennessämme metsään sitten viime käynnin (siitä saattaa jokunen tovi olla) putkahtanutta seikkailupuistoa, joka kiemursi honkien seassa. Harmittelin hieman kyllä sitä miten paljon puita tuolta alueelta oli uudistusten takia saanut lähteä.

Ja väkeä riittää

Uudet kuntoportaat näkyivätkin jo pitkän matkan päästä. Ihan ne eivät mielestäni vielä maisemaan istuneet. Jostain syystä portaiden ala- ja yläpäähän on pitänyt laittaa ihan lukitut portit, joten innokkaat porrasjuoksija menivät sitten kaiteiden ali portaille.

En oikein ymmärtänyt porttien tarkoitusta tai lähinnä sitä, että miksi niiden lukitut piti olla. Ei Malminkartanonkaan portaissa moisia ole tarvinnut ja kuuleman mukaan Kauniaisissakaan ei portteja ole. Ehkäpä hieman liian holhoavaa, kun kuitenkin oli kyltit 'ei talvikunnossapidettävyydestä'. Asia mahdollisesti vielä korostui, koska portaat olivat aivan vapaat lumesta ja jäästä sekä kuivatkin vieläpä.

Itse kipusimme jyrkähkön rutistuksen huipulle portaiden viertä hiekkatietä. Huipulla maisemat olivatkin sitten hieman avarammat kuin mitä muistelin, juurikin puiden kaadon takia sekä kyllä rinteiden vesakon raivauksen ansiosta. Myös toisen puolen rinnemetsiköstä oli raivattu vesakkoa, joten rinteen jyrkkyys näkyi hyvin. Hetken maisemien ihastelun jälkeen tuuli kävi ylivoimaiseksi ja päätimme lähteä laskeutumaan takaisin kodin suuntaan. Toista puolta kuin mitä olimme tulleet ylös.

Jäin vielä hetkeksi ihastelemaan uuden purupinnan saaneita pururatoja sekä sitä, miten hyvin Helsingin korkein huippu Malminkartanon täyttömäki näkyi täältä. Paloheinän huippu (59m) on kyllä huomattavasti matalampi kuin Malminkartanonhuippu (91m), mutta ympäröivän maaston tasaisuudesta johtuen maisemat ovat ihan varteenotettavat. Kolmas huippu tässä lähistöllä on vielä hieman vaikeammin saavutettava Haltiavuori, joka sekin sijaitsee muutaman kilometrin päässä. Haltiavuorelta tosin sieltä ei näy juuri muuta kuin ympäröivää metsää ja vähän pidemmälle, mutta metsä siellä kuitenkin on mielestäni mukavaa.

Loppumatkalla kotiin alkoi sadella jo hiljakseen jotain pientä ja jäistä. Kotona olikin mukava ottaa vähän glögiä lämmikkeeksi. Hyvä että tuli lähdettyä vähän suhmuraisesta säästä huolimatta. Tästä ja itsenäisyyspäivän ulkoilusta tulikin osat 69 ja 70 sata hetkeä luonnossa haastetta.

Akkujen pikalataus lähiretkellä

Marraskuun viimeisenä viikonloppuna oli pakko päästä vihdoin johonkin vähän tuulettumaan, nollaamaan ja kuuntelemaan luonnon ääniä, eli näin talven kynnyksellä hiljaista pitäisi olla. Alunperin oli tarkoituksena kulkea Siikajärveltä Holma-Saarijärven jommalle kummalle tulipaikalle. Aamu-unet vähän venähtivätkin aiottua pidempään ja piti keksiä uusi paikka lennosta. Nuuksioon lähdettiin silti, mutta metsäosuutta kertyi vähemmän. Ylikansoitetulta Haukkalammelta en halunnut lähteä, joten ajeltiin parkkiin Veikkolan kautta Vihtiin, eli Valklammentien parkkipaikalle. Autoja olikin aikamoinen määrä, mutta punaisemme mahtui silti vielä sekaan.

Seurasimme Klassarinkierrosta vastapäivään kohti Saarilammen tulipaikkaa. Totesimme pian metsään päästyä, että saappaat tai ylipäätään vedenpitävät kengät olisivat olleet paljon oivempi varustus. Metsäpurosessa virtasi paljon vettä ja matkan edetessä myös hyvä osa pitkospuista oli veden alla.

Menomatkalla ei juuri muuta kuulunut kuin puron solinaa ja kohinaakin niillä kohdin, joissa virtaus oli hieman alamaastoon ja kiviä purossa. Muutamat harvalukuiset tintit tiitittivät jossain. Matka taisikin olla arvioitua 700 metriä hieman pidempi, kun alettiin jossain vaiheessa ihmetellä, että eikös sen kohta tässä jo pitäisi olla. Kostea metsä ei enää tuoksunut niin syksyiseltä eli vähemmän sieniltä.

 Tulipaikalle saapuessa sieltä olikin juuri lähdössä isohko porukka koiriensa kanssa. Ihasteltiin kauniita, suuria ja pehmoisennäköisiä berninpaimenkoiria ja muutamaa muutakin. Sopivasti myös päästiin suoraan hiilloksille ja edellisten ei tarvinnut näin ollen edes sammuttaa nuotiota.

Saatiin aika rauhassa paistella makkaroita ja nauttia pikkuhiljaa esiinpyrkivistä auringonsäteistä. Hieman huvittuneina seurattiin myös partiolaisten touhuja. Ruokavastaavilta ei sujunut ihan niin rutiinilla trangian kokoaminen ja sytyttäminen kuin olisi voinut olettaa.

Hengitin metsää itseeni ja yritin saada työasiat pois mielestä. Aika pian onnistuinkin keskittymään vain ympäröivään luontoon ja imemään siitä energiaa.

Ruokailun loppupuolella paikalle saapui jo muitakin, jotka alkoivatkin kohennella nuotiota omien eväidensä lämmittelyä varten. Kun kahvit oli tyhjennetty kuksista, niin pakkailimme reput ja teimme tilaa seuraaville. Takaisin päätimme suunnata hiekkatietä pitkin, hieman erilaisia maisemia katsellen ja sen vuoksi, ettemme halunneet ehdoin tahdoin kastella kenkiämme.

Vaikka aivan pelkästä luonnonrauhasta ei päässytkään nauttimaan, niin hieman sai ylikierroksilla ollutta mieltä ja ajatuksia nollailtua. Tästä kertyi osa 68 sata hetkeä luonnossa haasteeseeni.

Suomenlinna lokakuisena perjantaina

Lokakuu, ei ehkä perinteisin kuukausi vierailla Suomenlinnassa. Tällä kertaa matkan järjesti työpaikan virkistystoimikunta. Matkaan lähdettiin suoraan työpaikalta ensin junalla ja sitten pienen odottelun jälkeen normaalilla reittiliikennelautalla. Lautalla oli säästä huolimatta jonkin verran turisteja. Perjantai olikin aika hyytävän kylmä, joten olin varmuuden vuoksi kaivanut komerosta esiin kunnon talvitakin, jossa olisi selvinnyt pakkasesta vähän toisellekymmenelle asteelle saakka. Harmikseni en ollut muistanut ajatella housuosaston välikerrosta, joten varustukseni oli hieman toispuoleinen.

Asuukohan täällä hobitteja?

Perille päästyä viiden aikaan oli vielä jokseenkin valoisaa, tai niin valoisaa kuin se lokakuun harmaassa säässä voi olla. Aloitimme opastetulla kierroksella, jolla opas kertoi meille vähän Suomenlinnan historiasta. Erityisesti osassa oli alkupään historia ja painopisteeseen pääsi myös Suomenlinnan oluthistoria siinä samalla rakennustöiden osalta. Kiersimme hämärtyvässä illassa kuunnellen, niin saarien oluthistoriaa, niiden rakentamisvaiheista sekä linnoitustyypistä. Vierailimme pumppuhuoneessa, jonne harvemmin on pääsyä ja samoin kuivatelakalla, jossa normaalista poiketen olikin vettä ja talvelle tyypillisesti puisia purjeveneitä.

Kuivatelakka kuivana, ilman venhoja

Olin jo aamulla harmitellut sitä kuinka olin unohtanut kamerani kotiin. Lunta toki Suomenlinnassa ei juurikaan ollut, mutta muutamia kuvia olisin mielelläni silti ottanut. Kiersimme hieman toista tuntia ja kuuntelimme oppaan tarinoita. Lopulta porukassa alkoi olla niin kylmettyneitä naamoja, että oli pakko palata takaisin satamaan kirkon majakan johdattamina. Iltamme ei toki loppunut siihen vaan pääsimme vielä viinin- ja oluenmaisteluun kukin valintansa mukaan. Itse valitsin oluet. Oluiden maistelun yhteydessä toinen opas kertoi meille Suomenlinnan panimon perustamisesta ja historiasta.

Yksi lempirakennuksistani Suomenlinnassa

Lopuksi pääsimme vielä ruokailemaankin. Ruoka oli maittavaa ja erikoisruokavaliot oli huomioitu hyvin. Rantautuessamme takaisin mantereen puolelle ja kävellessämme takaisin rautatieaseman seutuville kontrasti oli aika suuri. Suomenlinna oli ollut mukavan hiljainen, rauhallinen sekä hämärähkö, jopa idyllinenkin. En ole koskaan vieraillut Suomenlinnassa talvella, mutta pieni idea jäi tämän retken osalta itämään.

Tästä tuli hieman erilainen hetki luonnossa ehkä hieman urbaanimmassa sellaisessa, mutta lasketaan mukaan nyt silti. Osa 67/100 siis. Koska kamera ei tosiaan ollut sattunut mukaan ja puhelimien (omieni) kameroilla ei kannata edes yrittää kuvata, kokosin muutaman kesäisemmän otoksen vuosien varrelta Suomenlinnasta. Ehkä joku tunnistaa joitan paikkoja uusimmasta Tuntemattomasta sotilaastakin.