Suuri ja mahtava Kiilopää (42/100)

Lauantain geokätköilyn megaeventtiin oli tarkoitus mennä vain piipahtamaan ja päivän pääagendana olisi nousu itse Kiilopään huipulle, todellista matkailuturismia siis. Päätimme kuitenkin käyttää hyväksi ilmaisen megabussin Saariselän ja Kiilopään välillä, niin välttyisimme parkkipaikkaongelmilta Kiilopään päässä. Nousimme siis bussin kyytiin vuokramökkiämme lähimmältä Piispankiven parkkipaikalta lauantaiaamupäivänä.

Kävimme ensin lounastamassa Suomen Ladun Kiilopään majalla. Oikein maistuvaa oli ruoka siellä. Kahvikin olisi kuulunut hintaan, mutta päätimme käydä kahveilla nousun jälkeen, jos vain vielä olisi aikaa. Ruokailun jälkeen oli hyvä kipittää rustaamaan nimeään oikein hienoon logikirjaan, josta alkoikin päivän varsinainen urakka.

Kyltti näytti huipulle olevan matkaa 1,9 km. Ei paha. Lähdettiin sitten harppomaan eteenpäin ensin loivasti nousevaa mäkeä. Kosteita kohtia tuli edelleen vastaan jonkun verran. Jossain välissä tupsahdettiin 'hiekkarannalle'. Mitä ihmettä? Otettiin tietysti muutamat turistikuvat ja pidettiin vähän pidempi valokuvaus- ja hengähdystauko. Ilma oli mukava, sopivan viileä. T-paita oli silti oikein passeli kun kiivetessä meinasi tulla vähän lämmin. Hiekkarannalla maisemia katsellessa parempi puolisko äkkäsi pusikosssa liikkuvan lumilaikun. En ihan heti osannut sanoa, mikä se oli pari vaihtoehtoa kun oli mielessä. Illemmalla havainto osoittautuikin sitten koirasriekoksi. Olipa hieno kokemus! Jotain lapsiakin kirmaili ihan muutaman metrin päästä riekosta, eikä se hätkähtänyt mitenkään.

Mahtaisikohan terävin olla Terävä-Nattanen? Jossain tuollapäin jokatapauksessa.

Lopulta lähdimme jatkamaan kapuamista huipullepäin. Rinne muuttui pikkuhiljaa jyrkemmäksi ja aivan huipulle vievät portaat tuntuivat loputtoman pitkiltä. Aivan loppunousussa pitikin pysähtyä varmaan joka tasanteelle vähän tasaamaan hengitystä. Olipa kovin palkitseva tunne, kun vihdoin päästiin huipulle saakka. Maisemat olivat kyllä kaiken kapuamisen arvoisia. Etsimme vähän rauhallisemman kohdan, johon pysähdyimme evästämään lämmintä mehua termarista, omenat ja välipalakeksit. Ihailimme maisemia hyvän tovin. Jossain vaiheessa siinä maisemia hengittäessä tuli sellainen olo, että voitaisiinko jäädä tänne? Ei olisi pääkaupunkiseudun kiirettä eikä ääniä. Lopulta piti lähteä. Kävimme tietysti myös etsimässä huipulla olevan kätkön, senkin takia ylös asti oli päädytty.

Ylösmennessä aikaa taisi kulua tunnin verran alaspäin hipsuttelimme varmaan kahdessakymmenessä minuutissa. Aikaa jäi vielä sopivasti käydä kahvilla ja puolison havittelemalla tuoreella munkilla, ennen kuin megabussi lähti takaisin majapaikallepäin.

Ylös hirveää vauhtia kirmanneiden partiolaisten tekeleitä.

Lopputuloksena tänne palataan aivan varmasti, tuonne jonnekin retkeilemään ja se vaelluspalo vaan saa lisää polttomateriaalia kyllä tällaisista raapaisuista.

Tästä tulikin hienosti 42 hetki luonnossa. Lisäksi tämä on 52 retkeä vuodessa haasteen kohta 52. Luontoretki teemapäivänä, koska 17.6. oli Rakastu kesäyöhön teemapäivä ja mikäs sen parempi paikka kun keskiyön auringon Lappi.