27. syyskuuta 2017

Ruskaa etsimässä: Toinen etappi sekä vastoinkäymisiä (55-57/100)

Edellisessä osassa kerroin ruskaretken ensimmäisestä illasta ja yöstä, tässä jatketaan seuraavasta aamusta.


Hitaahkon aamun jälkeen päästiin lopulta lähtemään puoli kymmenen aikaan taipaleelle. Toinen kavereista otti teltan kantoon, joten rinkka oli jopa lähes siedettävänpainoinen. Kuten vanhempani olivat varoitelleet, alkumatka Taivalkönkäälle asti oli kivikkoista ja juurakkoista. Sen lisäksi vettä oli mitä ilmeisemmin tullut myös vähän enemmän kuin se pieni ripsintä, jota me saimme päällemme, joten oli liukasta. Myös märkää ja mutaista oli paikka paikoin ja lahkeet näyttivätkin pian siltä kengistä nyt puhumattakaan. Lounastimme Savilammen autiotuvassa, joskaan en tajunnut laittaa paksumpia sukkia saatika paitaa tai takkia päälle, joten viluhan siinä tuli. Myöskään ruoka ei oikein onnistunut toisin sanoen jäi kylmäksi ja ei oikein maistunut millekään. Suurin osa päätyi käymälään kulkematta vatsan kautta.





Vasaojan laavun maisemaa

Savilammelta lähtiessä nakkasimme rinkat pusikkoon ja kävimme vilkaisemassa Oulangan kanjonia. Itse jäin vähän lyhyemmän matkan päähän kun kaksi muuta kävivät katsastamassa mahdollisesti parempia maisemia. Tässä vaiheessa päivää nukkumattomuus ja syömättömyys vähän verottivat ja koti-ikäväkin pääsi oikein iskemään ja saatoin siinä vähän tirautella. Taivalkönkäälle päästessä olinkin ihan naatti, joten jäätiin sinne alunperin aiotun Runsulammen sijaan. Onneksi päästiin tupaan vähän lämmittelemään ja tekemään ruokaa. Yläkerrassa olisi myös ollut tilaa nukkua ja vähän jo meinattiinkin jäädä sinne. Hieman vain häiritsi ilmeisesti alakerran porukan sadevaatteet, joita oli koko yläkerran kuivausnarut täynnä. Syötiin sisällä lämmintä ruokaa. Kiitos retkiseuralle, minä kun olin täysin toimintakyvytön. Pussipasta höystettynä jauhelihalla toimi lämpimänä oikein hyvin.


Alas on pitkä matka



Lopulta päätettiin, ettei jäädä tupaan vaan kiivetään raput takaisin ja pistetään teltat pystyyn telttailualueelle. Pimeä tuli pian ja sain taas taistella iltapalaa suuhun. Siinä sitten tuumailin, ettei minun reissusta kyllä tule mitään, jos 12 kilometriä on jo liikaa päivälle ja kuitenkin perjantaina jo haluaisin kotiin. Makuupussiin päästessä alkoi taas tuttu tärinä tällä kertaa tosin otin jo heti alkuvaiheessa kaikki liikenevät vaatteet sisälle pussiin.


Yöllä kuuntelin välillä sateen ripsimistä teltan kattoon ja toisaalta kuulostelin, ettei mitkään jyrsijät syö tietään rinkkaan. Sain kuitenkin vähän paremmin nukuttua kuin pari edellistä yötä. Jossain vaiheessa yötä oli ilmeisesti lämmennyt jonkun verran, kun makuupussissa alkoi olla niin kuumat tunnelmat, että oli pakko kiskoa sukkia jalasta ja pitkähihaista pois päältä sekä avata makuupussia ihan kunnolla.

Onneksi näitä ei tarvinnut nousta tai laskeutua
Aamulla heräilin kohtuu aikaisin ja totesin teltan olevan aika kostea myös sisäteltan puolelta. Ei oltu osattu heti ensimmäisellä kerralla ilmeisesti pingottaa telttaa kunnolla ja sateisen yön johdosta se hieman kostautui. Minulla siis oli vanhempieni kahden hengen uudenkarhea Abisko Endurance kokeilussa sen omia telttojani kevyemmän painon takia, jota en luonnollisestikaan ollut ehtinyt koepystyttää ennen reissua. Ulkoteltta oli kastuneena painunut sen verran, että koski sisäteltan kattoon ja sieltä tihkui jonkunkin verran vettä. Toisekseen ei oltu ehkä ihan tarpeeksi kahdelle hengelle jätetty hengitysrakoa absidin puolelle, joten hengitysilmakin oli tiivistynyt kosteudeksi teltan sisäpuolelle.

Päädyttiin Kuusamoon (:o)
Pienessä tihkusateessa yritettiin pakkailla kamoja kasaan mahdollisimman paljon teltan sisäpuolella ja kosteasta ilmasta johtuen pakkasin kamerani johonkin kohtuu syvälle rinkkaan, siksi tältä itselleni viimeiseltä vaelluspäivältä ei olekaan kuvia matkan varrelta. Kapusimme alas autiotuvan pihaan syömään aamupalaa. Kävimme käyttämässä hyväksi autiotuvan kaasua veden keittoon aamupuuron ja kahvin sekä teen joukkoon. Aikaisesta aamusta huolimatta, emme päässeet siltikään paljoa ennen yhdeksää liikkeelle. Heti aluksi piti ylittää muutama riippusilta ja toisella meinasi vähän usko loppua jo kesken.

Näkymää Taivalkönkäällepäin
Vaikea kivinen, juurakkoinen ja liukas maasto jatkui vielä muutaman kilometrin verran ja sitten tulikin ihan loistavaa tasaista baanaa. Pysähdyimme hieman pidemmäksi aikaa Runsulammen tulentekopaikan kohdilla ja totesimme, että siellähän olisi ollut vaikka millä mitalla aivan loistavia tasaisia telttapaikkoja. Matkavauhti oli aika hyvä sen yhdeksän kilometriä Oulangan luontotuvalle asti, jossa oli tarkoituksena päästä nauttimaan lounaasta. Pääsimmekin perille melkein aiottuun aikatauluun myöhäisestä lähdöstä huolimatta. Kävimme nauttimassa lounasta ja lämpimän juoksevan veden ihanuuksista. Ei ole kyllä montaa parempaa asiaa kuin käsien pesu lämpimällä juoksevalla vedellä ja saippualla muutaman päivän metsässäolon jälkeen.

Minun vaellukseni päättyi Oulangan luontokeskukseen tällä erää, koska jalkaani särki liikaa eikä enää unettomat yöt houkutelleet. Myöhemmin arvelin lonkankoukistajan olleen ongelmani, koska seuraavana aamuna en meinannut saada jalkaa nostettua edes kylpyhuoneen puolelle (noin 5 sentin kynnys) hotellilla. Toivottelin hyvät matkat kavereille ja sovittiin, että menisin viimeisenä päivänä Valtavaaralle vastaan. Otin myös ylimääräisen teltan kaverin hoteista ja menin takaisin luontotalolle pohtimaan miten tästä jatkaisin.

Mitä vielä tapahtui ja kuinka tästä eteenpäin jatkoin onkin sitten jo seuraavan postauksen arvoinen.
Tästä kirjaan vielä kolme hetkeä luonnossa lisää, joten päästään jo lukemaan 57/100.

25. syyskuuta 2017

Ruskaa etsimässä: Ensimmäinen etappi (53-54/100)

Lähdimme muutaman ystäväni kanssa etsimään ruskaa Karhunkierroksen varrelta. Ensimmäiseksi vaelluspäiväksi valikoitui sopivasti 16. päivä, kun kerran varman tiedon mukaan ruska alkaa 15.

Lähtö täältä etelästä tapahtui jo perjantaina ja viimehetken jännitysmomenteilta ei vältytty. Ystäväni tulivat Espooseen, josta heidät noukin matkaan. Autoa lastatessa todettiin, että toinen oli unohtanut vaelluskenkänsä eteiseen Lohjalle ja että pieni Poloiseni mahduttaa sisäänsä juuri ja juuri kolme rinkkaa ja tuplaten pieniä reppuja/kasseja ja joukon pussukoita, makuualustoja sekä irtokenkiä. Lopulta pääsimme aloittamaan kahden aikoihin päivän ajelun kohti Kuopiota, jossa meillä oli yöpysähdys. Ruskaa oli havaittavissa vaihtelevissa määrin pitkin matkaa ja uudet vaelluskengätkin unohtuneiden tilalle löytyi onneksi matkan varrelta.

Lauantaina lähdettiin hyvissä ajoin ajamaan toinen puolikas kohti Rukaa. Matka taittui joutuisasti Kuusamoon asti, jossa päätimme käydä syömässä. Turhan kauan siinä puolessa kesti ja lopulta olimme vasta neljän aikaan starttaamassa Karhunkierrokselle. Alkumatka meni hyvin ja tunnelma oli korkealla. Jossain vaiheessa alkoi tihuttelemaan, sellaista kaikenkastelevaa sadetta. Kameran linssi oli välillä aivan huurussa ja välillä vain ihan märkä. Selvästi IP-luokitus on kameralla kohdillaan, kun ei pienestä kostumisesta ottanut nokkiinsa.


'Oliks tää nyt varmasti hyvä idea?'
Nämä olisin voinut ottaa matkaan koska vaan (Luontotuvalta)



Ensimmäisen päivän etapiksi olimme valinneet matkan vain ensimmäiselle laavulle. Matkaa sinne kertyi, jos karttaan on uskominen, hurjat 6,4 kilometriä. Lyhyestä matkasta huolimatta olin kyllä sen jälkeen aivan totaalisen poikki. Edellisen yön vähäiset yöunet saattoivat hieman vaikuttaa. Todettiin laavun ympäristö niin kiviseksi, että päätettiin nukkua laavussa. Laavu vain oli hyvin matala, mikä hieman hankaloitti nukkumaanmenoa, kun sai pelätä kolauttavansa päänsä kattoon. Myös viereinen Perttumakoski kohisi aika tavalla. Positiivisena puolena, lisää vettä oli helppo saada joesta.



Ensimmäinen monista


Tässä me nyt sitten ollaan.

Pääsimme laavulle perille vasta seitsemän aikoihin, joten ainoa ruoka jonka nautimme oli lämmin ateria. Itselläni oli Blå Bandin pussiateria, joka ei meinannut oikein upota. Pimeä tuli nopeasti ja syönnin jälkeen olikin aika laittaa petiä kuntoon ja hoitaa muut iltatoimet.



Makuupussiin päästyä alkoi melko pian tärinä lähinnä jalkojen osalta. En tiedä johtuiko viileästä vai päivän kävelystä, mutta lopulta tungettuani kaikki käsillä olleet ylimääräiset vaatteentapaiset makuupussin jalkaosastoon ja vähän itsenikin päälle peitoksi lämpisi tarpeeksi ja sain nukuttua, aika katkonaisesti tosin, jonkun verran.

Yöllä havahduin milloin mihinkin, välillä olin liukumassa makuualustalta viileälle laavun lattialle, kuuntelin veden tippumista laavun kattoon sekä vieruskaverin kohtalaisen äänekästä kuorsaamista ja ties monennenko päähineen korjausyrityksen jälkeen annoin periksi enkä laittanut enää päähäni. Aamulla en millään olisi halunnut avata makuupussin vetoketjua ja nousta pussista. Aamu sujui vähän tahmeasti eikä oikein ollut nälkäkään, eikä ainakaan tehnyt mieli kylmää mysliä.

Tämä reissu ei kovin ruusuisasti alkanut, ja se jatkuu seuraavassa osassa.

Tällä kuittaan kohdat 53-54 100 hetkeä luonnossa haasteeseen yhden päivältä yhden yöltä.

10. syyskuuta 2017

Häiriötekijä

Ajattelin nyt hieman valoittaa syytä miksi postaustaajuus on tippunut radikaalisti. Ensimmäinen syy voisi olla ajankäytön suuntaaminen vähän muuhun, siitä kohta. Toinen syy on tietysti se, että vaikka olisin halunnutkin, niin en ole kyennyt lähtemään mihinkään retkeilemään sitten heinäkuun. En siis todellakaan ole kyllästynyt bloggailemaan, ainakaan toistaiseksi ja jatkan edelleen. Todennäköisesti yritän tästä eteenpäin kirjoittaa sen postauksen viikossa, jos vain jotain sanomista on. Vielä olisi jokunen vanhakin juttu varastossa ja uusiakin on (onneksi) näköpiirissä. Sitten pitäisi vielä ottaa jostain sille kirjoittamisellekin aika.



Se häiriötekijä, joka tässä on enemmän tai vähemmän häirinnyt koko kesän ja vasta alkaneen syksynkin on asunto. Tarkemmin sanoen uuden etsiminen. Ja lopulta kun sopiva oli löytynyt muuttoon vierähtikin yllättäen useampi viikonloppu töiden välissä. Eikä tietenkään edes hankittu sellaista asuntoa, mihin voisi vain muuttaa ja asua. Vaan pitihän sen olla sellainen, että pääsisi jotain tekemään. Jotainkin lopulta taitaa olla suhteellinen käsite.


Tässähän sitä tekemistä riittääkin

Pienin väliaikaismakuuhuone

Sinistä! <3
Alkutilanne
Tapetin alta paljastui jänniä asioita
Vanhaa vihreää tuolla muuriseinässä
Eilinen tilanne, tänään jo sinistä täälläkin (ei kuvia)

En aio tästä kuitenkaan mitään remppablogia tämän retkeilyn ohella tehdä, mutta muutaman postauksen verran saatan horista aiheen vierestä. Eli pahoittelut niille, joita ei kiinnosta.

Kauniista auringonlaskuista ollaan kyllä saatu nauttia yläkerran ikkunoista ja pihaakin on onneksi edes pieni pläntti entisen olemattoman sijaan.


Ei hullumpaa ja tähtiäkin näkyy kirkkaana yönä.

Näkymää keittiön ikkunasta.

Kyllä siihen muutamankin teltan laittaisi

Tässä tämä. Tulee viemään vielä jonkun hetkisen tehokasta retkeilyaikaani. Kääntöpuolena voin periaatteessa koska tahansa käydä pystyttämässä teltan tuonne pihapläntille ja viettää yöni ulkona.

3. syyskuuta 2017

Aina ei voi olla paras ilma (51-52/100)

Toisella kesälomareissulla oli tarkoitus yöpyä peräti kolmessa paikassa, mutta sattumien summana pääsimme tai ehkä enemminkin viitsimme vain kertaalleen metsänhelmaan yöpymään. Patvinsuolla kävimme lähes vain kääntymässä ja Salamajärvi ohitettiin (jo ties kuinka monetta kertaa) sujuvasti matkalla Oulusta kotiin. Kesälomareissun ainoaksi ulkonayöpymiseksi jäi sitten kaikista suunnitelmista huolimatta Tiilikkajärvi.

Retkipäivän aamuna Lieksassa ei näyttänyt järin hyvältä edelleenkään sään suhteen. Yllätysmatkustus autolautta Pielisellä Lieksan keskustan puolelta Kolille jäi harmillisesti tekemättä. Tietysti juuri sinä päivänä kun olisimme olleet menossa oli toinen lähtö peruttu. Todella harmillista etenkin lahjan antajan näkökulmasta, kun hienoin osa syntymäpäivälahjasta jäi toteutumatta.

Lähdimme siis ajelemaan kohti Tiilikkajärveä harmaahkossa säässä puolenpäivän jälkeen. Reittivalinta Valtimosta eteenpäin ei ehkä ollut se miellyttävin, koska kutostien taakse jätettyämme jäi myös asvalttitie. Soratietä jatkuikin sitten 26 kilometrin verran. Sinänsä mielenkiintoinen tievaihtoehto, että välillä soratie kiemursi vaarojen laelle, josta olikin aika huikeat näköalat ympäröivään maisemaan. Vaaroilta tietysti piti tulla alaskin, joten alamäetkin olivat aika hurjia.


Hienoja kaiverruksia esitelaatikossa

Yllättäen Sammakkotammen parkkipaikalla olikin useampi seurue. Yksi pariskunta ja monta koiraa matkailuautolla, muutamat lähtevät lapsiperheet ja sitten yksi pariskunta lapsilauman kanssa. Meillä meni jokunen tovi kerätä tavarat kasaan ja viimeiset tarvittavat rinkkoihin. Lopulta hilpaisimme polulle juuri ennen viimeisinä mainittua joukkiota. Saimmekin talsia suurelta osin, heinäkuun loppupuolen huomioon ottaen, yllättävän vehreässä metsässä, taisi Tiilikkajärvelläkin näkyä myöhäinen kevät. Itse yritin ottaa kuvia muutamista tutuista ja tuntemattomammista kasveista. Ei kovin hyvin meinannut käydä, kun melkein tuiskahdin naamalleni suohon eteenpäin kumartuessa.




Kävelimme Venäjänhiekalle sen 3,8 kilometriä odottaen koko ajan sateen alkamista. Sadetta ei onneksi kuulunut, siitä huolimatta ensimmäisenä perille päästyämme pystytimme teltan, ettei kävisi hassusti. Sen jälkeen pääsimme vasta täyttämään kurnivia vatsojamme. Meillä oli ensimmäistä kertaa testissä syntymäpäivälahjaksi saamani risupoltin. Kaupasta puolestaan oli tarttunut matkaan voita, pulled porkia sekä sämpylöitä, joista saimmekin yllättävän maittavan aterian.


Ruohokanukka!



Kun ei sadetta vieläkään kuulunut laitoimme tavarat suojaan ja lähdimme vielä katsastamaan Kalmonniemeä, josta voisikin kuikuilla Pohjoisniemelle, jossa olimme viime kesänä käyneet. Voisi sanoa, että sää suosi sillä vieläkään ei tullut muutamaa tippaa enempää sadetta vaikka sadetta pitävät takitkin olimme ottaneet mukaan. Tulipa siinä kuitattua Kalmoniemessä oleva kätkökin sillä iltakävelyllä. Iltapalaksi keittelimme vielä kaakaot ja siinä ulkosalla niitä juodessa alkoikin hieman viluttaa, joten olikin parempi siirtyä teltan suojiin. Aika pian sen jälkeen menimmekin jo nukkumaan.



Oranssi ei osoittautunut kovin hyväksi vesisadeteltaksi.

Yöllä heräilin muutamaankin kertaan, viimeisenä siihen kun sade alkoi rummuttaa verkkaisesti teltan pintaan. Aamulla jossain järvellä huuteli kuikka. Yöllä alkanut sade vain jatkui. Lopulta piti uskaltautua makuupussista uloskin. Keiteltiin kahvit absidissa ja syötiin viimeiset sämpylät aamupalaksi. Odoteltiin jonkun aikaa, jos vaikka sade taukoaisi. Ei se juuri tauonnut, mutta vähän laantui. Tehtiin sotasuunnitelma. Kannetaan teltta puukatokselle, jossa sen saisi täysin kastelematta purettua. Onnistui kohtuullisen hyvin ja saatiin jopa sullottua teltta pusseihinsa.


Siellä se telttakin loistaa pienenpienenä


Pohjoisniemi vastarannalla, kuulemma vyötäröön asti vettä välillä

Sitten ei muuta kuin rinkalle sadesuojus päälle ja matkaan. Hieman jännäksi meinasi käydä heti ensimmäisessä vesistönylityksessä, kun kaareva silta olikin aika jyrkkä ja varmasti hieman liukaskin. Päästiin kuitenkin kunnialla ylitse. Sen jälkeen tulikin ikävämpi yllätys. Pitkät heinät kaartuivat märkinä pitkospuiden ylitse, niin että seuralaiseni vettä täysin pelkäävät lenkkarit kastuisivat varmasti. Itse lähdin kokeilemaan ensimmäisenä goretex-kalvojen vedenpitävyyttä, pitiväthän ne, lahkeet eivät, joten lahkeita pitkin valui vettä myös kenkien sisäpuolelle. Onneksi sentään varpaat pysyivät lämpiminä.

Takaisin Sammakkotammelle kuljimme sitä toista puolta, jossa olikin edellispäivää enemmän suota. Välillä satoi ihan kunnolla ja välillä sai jopa ottaa hupun pois päästä ja kuunnella muutakin kuin takin kahinaa. Kameran tosin harmillisesti olin pakannut niin syvälle rinkkaan, ettei sitä helpolla olisi millään ilveellä saanut. Kuultiin suolla kuoveja ja töyhtötiaisia sekä nähtiin hyvistä yrityksistä huolimatta määrittelemättömäksi jääneitä pikkutirppoja. Suolla oli vaikka millä mitalla lakkaa valmistumassa ja niitä osoittelinkin hyvin innostuneena. Vieläkään ei sellaista onnenkantamoista ole minulle suotu, että olisin sitä lakkaa päässyt maistamaan ja varsinkaan luonnollisesta ympäristöstään. Lakkahilloa ei sitten lasketa, koska sokeroitu maistuu varmasti tyystin erilaiselta.

Tuolta tultiin, tosin ei mistään noista

Lopulta olimme takaisin parkkipaikalla, jossa kuivat vaatteet jo odottivat kutsuvasti. Onneksi tosin äkkäsimme ajoissa, että löytyisihän siitä tulipaikan läheisyydestä kätkökin. Kävin sen kipaisemassa vikkelämpänä. Parkkipaikalla olikin puistonhoitaja, joka käytteli moottorisahaa parkkipaikan viereiseen taimikkoon. Kertoi vessan siirtyvän siihen, jotta se olisi helpompi tyhjentää ja kyseli missä kunnossa paikat olivat olleet. Ei voitu kuin todeta olleen siistiä ja kaiken kunnossa.

Matkalla kohti Kajaania, todettiin retken olleen kaikesta huolimatta aika hyvä. Puhuttiin myös jo aiemmin pitkospuilla, että ei kyllä olisi herkkua kovin montaa päivää samanlaisessa kelissä viettää ainakaan ilman kuivattelumahdollisuutta. Silti tästä kertyi kaksi hetkeä jälleen lisää 100 hetkeä luonnossa haasteeseeni ja aina ei todellakaan voi olla hyvä sää. 52 retkeä vuodessa haasteeseen tämä voisi olla kohta 41. Retki luontokohteeseen, jossa ylität sillan, tulihan kummallekin päivälle oma silta.